Kirjoittaja Heikki Korppi on Ylöjärven helluntaiseurakunnan pastori, ukki, kolumnisti ja esikoiskirjailija. Vapaa-ajalla hän harrastaa kaikenlaista liikuntaa ja valokuvausta.
”Olisinpa kuollut!”, sanat tulivat Tonilta, joka yllätti minut täysin tokaisullaan. Hiljainen, ujonoloinen, herkkä ja hieman syrjäänvetäytyvä 16-vuotias nuori mies ylitti mukavuusalueensa lausuessaan nuo sanat; ”olisinpa kuollut”. Hänen ulkoinen olemuksensa kertoi paljon ja siksi pysähdyin kesken askareitteni.
”Anteeksi, Toni, mutta mitä sinä sanoit?” Halusin vielä varmistaa sen, mitä olin kuulevinani hänen suustaan.
”Melkein kuolin äsken. Ja nyt vain totesin, että kunpa olisinkin kuollut”, sai hän sanottua poissaolevan näköisenä.
Siirryimme hiukan sivuun, koska paikalla oli muitakin ihmisiä ja pyysin häntä kertomaan, mitä oli tapahtunut. Kaikesta näki, että nyt oli tapahtunut jotain, joka vaati kuuntelua, läsnäoloa ja keskustelua.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Toni alkoi kertomaan:
”Ajoimme auton katon kautta ympäri ojaan. Tai en minä ajanut vaan mun kaveri, jolla oli jo ajokortti. Minä istuin siinä vieressä, kun auto lähti sen käsistä ja kohta löysimme itsemme romuttuneesta autosta ojan pohjalta”.
Ambulanssi oli vienyt pojat sairaalaan ja tarkastuksen jälkeen Toni oli päässyt lähtemään kotiin. Kaverille kävi pahemmin.
”En minä siitä niinkään järkyttynyt, mitä meille auton kanssa tapahtui vaan yhdestä toisesta asiasta”, sai Toni jatkettua. Hiljaisuus. Katselin Tonia uskaltamatta kysyä, mitähän se oli, sillä poika taisteli ilmiselvästi tunteittensa kanssa. Itku ei ollut kaukana. Sitten hän jatkoi:
”Soitin äidille sairaalasta ja kerroin, mitä oli tapahtunut. Äitini sanoi sanat, jotka satuttivat minua enemmän kuin mikään muu, kun hän sanoi: Jaa, että olet vielä hengissä. Voivoi, kunpa olisit kuollut.”
Syvä riipaisu kouraisi sisintäni. Ihmettelin mielessäni, kuinka oma äiti saattoi toivoa poikansa kuolemaa? Toki Toni oli ollut haastava kasvatettava, mutta silti. Hänellä oli korvaamaton ihmisarvo. Katsoin murheen murtamaa nuorukaista ja ymmärsin jotain siitä, miltä hänestä tuntui. Hylkäämisen kokemus lienee pahinta, mitä ihminen koskaan voi kokea. Sanat rakensivat valtavan jäämuurin äidin ja Tonin välille.
Meille syntyi Tonin kanssa hyvin lämmin ja luottamuksellinen suhde. Toni löysi elämäänsä rakkauden – Jumalan rakkauden – ja se sai hänen sydämensä eheytymään. Hän pystyi antamaan anteeksi äidilleen ja sai jään sulamaan hänen ja äidin välillä. Jumalan rakkaus on ihmeellinen ja elämää mullistava asia. Anteeksipyytämisessä ja anteeksiantamisessa on uuden mahdollisuuden alku tänäänkin.
